Postissa 

Aluksi:

Kannuksessa lopetettiin perinteinen posti puolisen vuotta sitten. Nykyisin postipalvelut saa R-kioskista. Muutoinkin Kannus on niitä paikkakuntia, joista poistumassa on (osa jo poistettu) Kela, verotoimisto, poliisi, kyläkoulut ja -kaupat, linja-autoliikenne sivukyliin...

1. näytös:

Soitin postin palvelunumeroon ja tiedustelin kuinka saan lähetetyksi 216 kpl kirjeitä niin, ettei tarvitse liimailla merkkejä, sitä postiakaan kun ei enää ole. Sain ohjeet ja toimeksiannon viedä kirjeet R-kioskille. Kysyin vielä varmuudeksi mitä tämä lysti maksaisi; 95,05 euroa. Astelin kirjeet mukanani (klo 13.45) sisään R-kioskiin ja asetuin jonoon. Viimein tuli vuoroni ja esitin asiani. Kassalla tomeran oloinen nainen laski hetken koneella ja ilmoitti topakasti hinnan 119 euroa. Selitin uudelleen mitä halusin ja miten minua oli puhelimessa neuvottu. Myyjä taivasteli, että vai niin. Otti puhelimen ja alkoi soitella tiedustellakseen asiaa. Viimein (klo 14.10) hän sai selville, että kertomani hinta oli ihan oikea. Hän alkoi naputella päätettä lyödäkseen palvelun koneelle. Eipä tuntunut onnistuvan. Hetkisen kuluttua (klo 14.28) myyjä totesi, että mitäs jos laitetaan tavalliset postimerkit, hän voisi liimata, maksaa kyllä vähän enemmän, mutta ei tarvitsisi odottaa. Hohhoijaa! Ilmoitin, ettei käy. Olin varannut mukaan käteistä tasarahan.

2. näytös:

Myyjä otti uudelleen puhelimen, soitti apua saadakseen 'ostokseni' kassaan, että voisin ne maksaa. Hinnasta kun oltiin jo yhtä mieltä. Siinä odotellessani (klo 14.40) postiin saapui vanha mummo. Mustassa takissaan hän töpötteli toisen tiskin luo. Aika oli painanut selän kumaraan ja nipin napin hän ylettyi tiskin yli toimittamaan asiansa. Nuorehko naismyyjä kuunteli, kun mummo hiljaisella äänellä pyysi saada lähettää adressin kuolleen sukulaisensa muistoksi. Ennenkin hän oli vanhasta postista niin tehnyt, korusähkeenä lähetetty. Myyjä otti esiin mapin, josta tietävällä äänellä selvitti mummolle, kuinka tämän tulisi toimia. Korusähkeitä kun ei enää voisi täältä lähettää. Tilaus tuli hoitaa netin kautta. Mummo puisteli päätään - ei hänellä sellaisia laitteita ole. Myyjä kertoi, että toinen mahdollisuus on soittaa palvelunumeroon, mutta se on tehtävä henkilökohtaisesti. He eivät myyjinä sitä voi tehdä, koska hinta laskutetaan puhelinlaskussa. Hetken hiljaisuuden jälkeen mummo kiitti myyjää, keräsi kassinsa ja askelsi pettyneenä ulos.

Vääntelehdin vaivautuneesti tuolilla ja odotin yhä mahdollisuutta maksaa kirjeeni. Alkoi (klo 14.55) jo olla mitta täynnä. Sanoin nuoremmalle myyjälle, että kun olemme yhä mieltä hinnasta voisinko jättää nämä 95,05 euroa heille, jos löisivät koneeseen kun tietävät miten. Pienen neuvottelun jälkeen (klo 15.05) kävelin ulos. Puhelimessa edelleen olleen vanhemman myyjän kuulin sanovan... 'asiakas jätti nyt rahat ja lähti..'.

Lopuksi:

Mikä on tämä maa, tämä yhteiskunta? Mitä on tämä kulttuuri, sivistys? Entä mitä on kehitys?

Mietin millainen kansa luo toimintamalleja ja järjestelmiä, jotka hukkaavat sen arvokkaimman osan - ihmisen. Kuinka kauas meidän on mentävä nähdäksemme typeryytemme?

P.S.

Saatat luulla tarinan olevan keksitty, mutta tuo kaikki tapahtui oikeassa elämässä Kannuksen kaupungissa maanantaina 21.11. vuonna 2005!

Aloitetaanpa Eerolasta. Hän kirjoittaa näin: "Tietoon rescuetuonnin laajuudesta sisältyy vinkki rotukoiraväelle: kasvattakaa enemmän, mutta halvempia pieniä paperikoiria! Nyky-Suomessa ei kaikilla eläinrakkaillakaan ole varaa maksaa yli tonnia pennusta. Kysynnän ja tarjonnan väliin on revennyt aukko, jota rescuetuojat hyödyntävät."

Mitä Eerola oikein sanoo tai tarkoittaa. Kehoittaako hän kasvattamaan enemmän koiria sillä perusteella, että rotukoirabisnekseen on syntynyt jostain syystä markkinarako kysynnän ja tarjonnan väliin? Markkinataloudenlaitko siis ohjaavat maamme koirankasvattajien tekemisiä? Mitä ilmeisimmin Eerolan (ehkä myös Kennelliiton) mielestä koirabisnestä on syytä ohjailla tämän tyyppisillä vinkeillä kasvattajille. Samanaikaisesti monien koirarotujen kohdalla ollaan tilanteessa, jossa ne ovat vaarassa kuihtua pois omaan mahdottomuuteensa suppean geenipoolin, terveys- ja luonneongelmien kanssa. Mutta siis, tämänkin uhalla on syytä kehoittaa kasvattamaan rotukoiria enemmän vain, että voitaisiin täyttää bisneksessä oleva aukko, jota Eerolan mukaan hyödyntävät rescuekoiria maahamme tuovat.

En ole niin hyvin perillä rescuekoiriatoiminnasta, että osaisin sen puolesta puhua tai sitä kritisoida. Yritin asiaa selvittää netin kautta ja jotain löysinkin. Asiaan löytyi ainakin HeSyn kannanotto, jossa toki varoitettiin tuontikoirien riskeistä ja kehoitettiin kiinnittämään moniinkin tärkeisiin seikkoihin huomiota. Perimmäinen ajatus hylättyjen koirien ongelman ratkaisemisesta tuomalla niitä ongelmamaista Suomeen on punnitsemisen arvoinen. Tuskin sillä koko ongelmaa ratkaistaan. Ehkä yksittäisen koirayksilön elämä kylläkin.

Muutamia vuosia koirajärjestömaailmassa mukana olleena on muodostumassa kovin vastenmielinen kuva. Kennelliitto tuntuu paisuvan koira- ja rotupaljoudessa sellaiseksi mammutiksi, että se kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Maailma, jossa me nyt ja tulevaisuudessa koiriemme kanssa elämme muuttuu vauhdilla. Arvot, joihin Kennelliiton toiminta nojaa joutuvat hyvin lyhyen ajan sisällä kriittisen arvioinnin kohteeksi sekä ulkoapäin, että järjestön sisältä tulevien haasteiden kautta. Jo viime vuosina olemme saaneet lukea viestejä, jotka ovat avauksia tuohon suuntaan. Kennelliiton toimintaa ja sen painopisteitä on ruodittu talouden sanelemin ehdoin. Aatteellisen yhdistyksen ollessa kysymyksessä on aina vaara, että talous alkaa sanelemaan tekemisiä aatteen sijaan.

Eläinsuojeluasiat ovat olleet esillä näkyvästi tuotanto- ja turkiseläinten epäkohtien tullessa julkisuuteen. Veikkaan tämän keskustelun vain syvenevän ja laajenevan tulevaisuudessa. Kennelliiton oma strategiatyö on parasta aikaa meneillään. Sen ympärillä käyty keskustelu on jo tuonut esille näkemyksiä, jossa koiraväen keskuudessakin pohditaan liiton toiminta-ajatusta. On toisaalta ymmärrettävää, kun liiton toiminta-ajatusta ja arvoja pohtii, että kyse on sellaisesta toiminnasta ja monopolista, josta on pidettävä kiinni kynsinhapain. Kennelliitolla ja koirabisneksessä toimivilla on niin paljon pelissä. Ehkäpä tätä taustaa vasten osaa lukea Tapio Eerolan kommentin rescuekoirista oikeassa valossa.

Vastenmielistä ja oksettavaa, mikäli koirajärjestön toimintaa ohjaavat arvot, joilla pönkitetään omaa monopoliasemaa unohtamalla se yksittäinen koiranomistaja ja etenkin koira...

Erilaiset esiintulot eläintenpitoon liittyen ovat tätä päivää. Miksihän tästä on tullut jotenkin ajan ilmiö?

Onko media enemmän valmis ryhtymään epäkohtien kertojaksi? Ovatko eläinten hyvinvoinnista kiinnostuneet järjestöt aktivoituneet ja osanneet löytää paremmat kanavat asiansa esittämiselle?

Ehkäpä molempiin kysymyksiin voi vastata lyhyesti, että - kyllä. Suurinosa varsinkin nuorista kaupunkilaisista ei todellakaan tiedä, millainen tarina sen leivän päälle laitetun kinkkusiivun taakse kätkeytyy. Kun osa tuosta tarinasta läväytetään auki elävänä kuvana silmien eteen, paljastuu sellainen todellisuus, joka pysäyttää ajattelemaan. Nuoretkeski-ikäiset elävät maassamme sellaisessa yltäkylläisyydessä, että on varaa tehdä valintoja myös elintapojen suhteen. On myös varaa kapinoida aatteen vuoksi. Eläinaktivismille on olemassa hyvinkin tilaus. Tätä tilausta on taitavasti ruokittu videomateriaalilla niin sikatiloilta, kuin nyt myöhemmin turkistarhoilta.

Varmaan monen eläintuotannosta elantonsa saavan mielestä julkinen tuomio on kohtuuton. Ehkä tuomio tulee osin myös syyttä. Ne kenen kohdalla tuomio ei todellakaan ole kohtuuton istuvat sellaisissa pöydissä, jotka ovat varsin kaukana arkipäivän eläintuotannosta. Ne ovat todellista valtaa asiassa käyttävät - siis - lainlaatijat ja tuotannonalasta eniten taloudellisesti hyötyvät.

On aivan turha ministerin tai eviran tai mitä näitä nyt onkaan puolustaa omaa asemaansa kertomalla asioiden olevan keskimäärin hyvin. Jokainen yksittäinen tapaus, mitä videomateriaalissa näkyi on liikaa. Minkä muun hallinnonalan vastuuministeri voi sanoa, että riittää kun asiat ovat keskimäärin hyvin. Vaikkapa liikenteesssä, että riittää kun jokainen ajaa keskimäärin omalla kaistallaan. Tai koulussa riittää, että opettajat voivat pahoinpidellä oppilaansa, jos keskimäärin tilanne on kuitenkin hyvä. Minä ymmärrän niin, että laki eläintensuojelusta tarkoittaa hyvinvointia ihan jokaisen eläimen kohdalla - EI keskimäärin.

Eläintuotannon suurimmat ongelmat kiteytyvät juuri lakiin, joka määrää miten eläimiä on kohdeltava. Se ei todellakaan ole eläinten näkökulmasta mitenkään perusteltavissa. Eläintuotannon näkökulmasta varmaankin voi olla. Määräykset ja sertifikaatit on laadittu siltä pohjalta, että se takaa elinkeinon harjoittamiseen mahdollisuuden. Rakennelmat ja fyysiset olosuhteet eläimille luodaan tuotannon sanelemin ehdoin. Tämä on suurin ristiriita, joka koko tuotannonalaa koettelee. Olipa sitten kyse sioista, kanoista tai turkiseläimistä.

Konkreettisesti voit itse hyvä lukija todeta mistä on kysymys. Otapa kätevästi mittanauha esille ja mittaa lattiallesi tilat, jotka riittävät eläimelle elää sen koko elinaika häkissä, jossa on verkkolattia. Minkillä tuo tila on 0,25 neliömetriä,ketulla 0,8 neliömetriä ja teuraskokoisella sialla 0,65 neliömetriä. Ja siis riittää, että näin on keskimäärin.

Ihan oma lukunsa sitten on, miten moraalisesti tai eettisesti kestävää on pitää eläintä tuossa pienessä tilassa tavoitteena tappaa se kauniin turkkinsa vuoksi heti, kun se turkki on kauneimmillaan.

Linkki >>

Päivän Keskipohjanmaa-lehti kertoo todella hämmästyttävästä tapahtumasarjasta Tuupovaarassa. Lainaan tähän uutisen alusta pätkän:

Joensuu (STT)

Karhu ja henkilöauto törmäsivät

Karhu ja henkilöauto törmäsivät toisiinsa Joensuun Tuupovaarassa tiistain vastaisena yönä. Kumpikaan osapuoli ei loukkaantunut onnettomuudessa, ja karhukin pääsi juoksemaan metsään. Poliisin avuksi hälytettiin kolme metsästäjää koiran kanssa varmistamaan, ettei karhu ollut haavoittunut.

Juttu jatkuu vielä, mutta tuossa oli kaikki olennainen huikeasta episodista, jota olisi ollut jännittävää olla todistamassa. Uutinen siis kertoo, että karhun lisäksi henkilöautokaan ei loukkaantunut. Hyvä niin.

Koskapa karhuKIN pääsi juoksemaan metsään kuuluu kysymys kuka tai mikä muu sinne pääsi juoksemaan. Mitä ilmeisimmin se toinen osapuoli, siis henkilöauto, joka ei loukkaantunut. Kuinkahan kauaksi auto mahtoi metsään mennä. Uutinen ei myöskään kerro sen myöhemmistä vaiheista mitään. Karhusta sen sijaan kerrotaan, että se oli ruokaillut muurahaiskeosta ja voi olosuhteisiin nähden hyvin.

Miksi emme uskoisi STT:n uutista, kuten Uutisvuoto usein ansiokkaasti kysyy. Itsekin autoilijana meinaa vähän huolestuttaa karhun kanssa törmänneen auton käytös. Kaikkeen on syytä näemmä varautua näinä ihmeellisinä aikoina.

Sattui niin sopivasti, että Kaustisen festivaalisuunnistukset oli myös eilen illalla. Tietenkin yksi ukkospuuska sattui kohdalle myös kesken kisan. No, itseasiassa eipä se juurikaan suunnistamista haitannut. Vähän teki kallioista liukkaat, joten pieni varovaisuus oli paikallaan.

Kaustiselle on luonto muovannut näille lakeuksille varsin epätyypillisen hienon kallioalueen. Se näkyy jopa auton ikkunasta Kokkola-Jyväskylätielle Perhonjoen itäpuolella. En ole niin asiantuntija, että osaisin nimetä paikannimiä tarkkaan. Pööskallion kyllä muistan, sillä sen rinteillä on tullut rasteja etsittyä muutamia kertoja. Melko haasteellista maasto on ollut joka kerta. Niin oli eilenkin.

Pääosan eilisessä kisassa varasti kyllä olosuhteet, siis ukkonen. Radan loppupuolella kuljettiin meidän mittapuun mukaan korkeahkoa ja rikkonaista kalliojonoa pitkin. Sen päältä avautui upea maisema jokilaaksoon. Juuri tuolloin näytti luonto voimiaan räsäyttämällä muutaman kerran kirkkaan salamaniskun tummanpuhuvaan iltaan. Vettä satoi kaatamalla ja avonaisella kalliolla tuntui ukkosen jyly vatsanpohjassa asti. Vaikka salamoinnin ja ukkosen voiman tuntee kyllä kotioloissakin, oli eilinen kokemus siihen verrattuna ihan eri kategoriassa. Tuollaisten hetkien tunnelma syöpyy syvälle mieleen. Kerrassaan upeaa.

Ai niin, miten kisassa kävi. Se nyt on aikalailla toissijainen juttu. Paria rastia tuli avokalliolla haettua reilustikin ja sitten pisimmällä rastivälillä suunnistin huolimattomasti vailla selkeää reitinvalintaa. Ajauduin turhaan huonokulkuiseen runsaasti hakkuujätettä sisältävään tiheikköön...  ja siellähän aika kuluu nopeaan. Kaiken päälle akillesjänteeni eivät edelleenkään ole kovin hyvässä kunnossa.

Olisiko yliammuttu
 
Aloitetaan luonto- tai ainakin oikeamielisyysaiheilla.
Katselinpa viime viikolla televisiota sadepäivän ratoksi,kun ruutuun ilmestyi hätätiedote piippauksen kera.
Aloin jo katseellani haeskella suojaa sen varalta, josko olisi lahden toisella puolella taas ydinvoimala kössähtänyt, kapina alkanut tai muu oikea hätä tulossa.
No, eipä ollut tästä kyse:
tiedotteen sisällys lyhykäisesti oli, että karhu on purrut lenkkeilijää Lappeenrannan laitamilla ja suunnannut sen jälkeen kohti kaupungin keskustaa.
 
Loppuilta oli sitä samaa hysteriaa mitä aina näissä tapauksissa.
Otusta jahtaamaan oli valjastettu rajavartiolaitoksen helikopterit ja poliisit ja mitä lie paikallisia pyssymiehiä.
Ja arvaahan tuosta loput. Karhulta lähti henki ja sen pennuilta samoin.
En millään muotoa väheksy tapauksen harmillisuutta, lenkkeilijältä meni varmasti pilalle loppukesä ellei enempikin.
Silti tapauksen hoidossa on piirteitä, jotka nostavat sykettä aika miehekkäästi.
 
Aloitetaanko tämän purkaminen vaikka siitä, että joku tolkku noihin hätätiedotteisiin.
Ei voi olla valtakunnallisen kampanjan väärti tieto, että jossain liikkuu karhu, vallankin kun televisiomme nurkalta Lappeenrantaan on siinä neljäsataa kilometriä.
Valtakunnallisella hätäsanomalla ei lietsota kuin päivittelyä ja petovihaa.
Enempi tässä nyt taitaa kuitenkin ottaa aivoon tämä tasa-arvottomuus.
Karhu kun puraisee jotakuta, siinä kyllä liikekannallepannaan puoli maakuntaa.
Kun joku pikkukriminaali lääkepäissään puukottaa satunnaisia vastaantulijoita, rajavartiolaitoksen kopteri tasavarmasti ei nouse ilmaan kaveria yhyttämään.
 
No, ensi kerralla kun Seppo Sekakäyttäjä iskee päähänpistosta torilla kanssaihmistään puukolla, vaadin joka kanavalle telkkariin tiedotteita tapahtumasta sekä lisäksi tietoa siitä, että puukkomies liikkuu nyt sinne ja sinne, pysykää sisällä ja keittäkää juomavetenne, paitsi pyssynomistajat kokoontukaa paikkaan x.
Tasa-arvon nimissä jahti-ilta voitaisiin kruunata sillä, että sikäläisen hirviseuran jäsen ampuu junkkaria polveen.
 
Vaihtoehto B on että seuraavan peto- ihmiskohtaamisen sattuessa suhtaudutaan asiaan vähän vähemmän ylimielisesti kuin nyt.
Näissä on se sellainenkin ero, että karhu hyvin harvoin käy ihmisen kimppuun ihan syyttä, tosin on laita näiden huvikseen puukottajien kanssa.
 
Perniönseudun Lehti
9.7.2009

Ai niin.... sen verran vielä, etten todellakaan ole sitä mieltä, että karhujen kuuluisi liikkua asutusalueilla puremassa lenkkeilijöitä. Kirjoitus kuvaa mielestäni hyvin, mitä nykyihmisen erkaantuminen luonnosta saa aikaan. Katselemme mielellään televisiosta luontodokumentteja ja ihailemme kotisohvalla luonnon ihmeitä - karhujakin. Vaan oikeassa todellisuudessa pentujaan oman henkensä uhalla puolustanut karhuemo on raivattava tieltä käyttäen melko äärimmäisiä keinoja. Luonto on kaunis ja ihana niin kauan, kun se ei tule liian lähelle ja liian todeksi.

Liity petolistalle.

Kalakukkohan on rekisteröity vuonna 2002 Euroopan unionin aidoksi perinteiseksi tuotteeksi. Jotta ylipäätään tuollainen nimitys voidaan saada vaatii se seikkaperäisen selvityksen, ja monimutkaisen anomisen kautta tulee lopulta mahdolliseksi. Jostain löysin tiedon, että kalakukko on tunnettu jo 1500-luvulla. Ymmärrykseni mukaan se on ollut tapa säilöä eväsruoka matkaan esim. metsätöihin lähteville miehille.

Jotenkin kovin nurinkurista, että jo aikojen alussa on ihmiset pysyneet hengissä kalakukko eväänä, mutta nyt sitten se pitäisi syödä samana päivänä. Ja jos ei syö heittää sitten roskiin. Meillä tehdään kalakukkoa tuon tuosta, kun paremmalla puoliskolla on savolaisuutensa kautta verenperintönä taito tehdä niitä. Parhaimmillaan kukko on tietenkin heti lämpinä, kun voi vielä sulaa rukiiselle kuorelle.

Olen myös oppinut, miten kukkoa pitää syödä. Savolaiset ovat tarkkoja tämän asian kanssa. Kukko on ehdottomasti avattava leikkaamalla se päältä auki ja sitten kaivamalla kalaa sieltä sitältä. Kukon pohja syödään viimeisenä. Yleensä meillä se on noin pari kolme päivää kukon leipomisen jälkeen.

Voin vain kuvitella miten savolaiset EU:n suunnitelmiin suhtautuvat. Tämä on taas niitä tyypillisiä päätöksiä, joissa päätöksiä tekevillä ei ole hajuakaan siitä mitä ovat päättämässä.

Kalakukon Naatintaohje

Aika on mennyt ihan eri projektien kimpussa, eikä tänne ole enää kertynyt mitään. Se ei tarkoita, etteikö olisi sattunut ja tapahtunut paljonkin sellaista mistä olisi ollut syytä kirjoittaa.

Toisaalta vapauttavaa olla välittämättä päivittymättömistä blogeista. Näistä voisi kantaa huonoa omaatuntoakin, mutta turhaan. Maailma on nykyisin niin täynnänsä blogeja, ettei yhden jääminen päivittämättä tunnu missään. Mukava silti huomata, että edelleen tänne kulkeutuu ihmisiä monilla eri hakusanoilla. Viime aikojen suosikit ovat olleet, kuten oikeastaan jo pitkään Pauanne ja Vattaja.

Koira-asioista on mielenpäällä kirjoittaa paljonkin. Se koskettaa juuri nyt kovin henkilökohtaisesti. Viime viikolla kolme vuotta täyttänyt valkoinenpaimenkoiramme sai pari viikkoa sitten epileptisen kohtauksen. Jotenkin tunsin hyvin konkreettisesti mitä tarkoittaa keskustelu koirien terveydestä, rotukoirien sairaaksi jalostamisesta tai ihmisten osallisuudesta ja vastuusta siihen.

Täysin terveen, reippaan ja liikunnallisen elämän viettänyt koira saa yhtäkkiä nukkuessaan kohtauksen. Se kouristelee kyljellään, tärisee, kuolaa ja on poissa tästä maailmasta. Koira on kohtauksen jälkeen edelleen ihan terve ja iloinen. Tähän asti tehdyt tutkimukset eivät selvitä kohtauksen syytä. Epäillään epilepsiaa, mutta sitä ei tässä vaiheessa varmaksi sanota. Nyt vain odotetaan tuleeko toinen kohtaus.

Me ihmiset olemme aikaansaaneet varmaankin paljon hyvää katsoessamme koiriamme. Katsokaapa vaikka tuota kuvaa. Kaunis valkoinen koira rakenteeltaan. Luonteeltaan yhteiskuntaan sopeutuva ja avoin. Vaan mitä kaikkea muuta kauniin kuoren alta löytykään sellaista mitä silmämme eivät näe tai kätemme tunne. Niin kauan kun koirien jalostaminen pohjautuu vain kauniiseen ulkomuotoon, tulemme saamaan kaupantekijäisinä paljon sellaista, mikä saattaa tehdä elämästä koiran kanssa tuskallisen painajaisen.

Kenenkään ei pidä luulla, että syyllistäisin mitenkään erityisesti koiramme kasvattajaa. Ongelma on paljon syvemmällä. Se on asenteissa, rahassa, turhamaisuudessa, välinpitämättömyydessä ja itsekkyydessä. Ainoa varma asia on, ettei koirilla itsellään ole tähän osaa eikä arpaa. Kaiken takana on ihminen suuressa viisaudessaan. Enkä mitenkään voi nostaa itseäni muiden yläpuolelle. Ja se tuntuu kovin surulliselta.

Meni aikaa, etten juurikaan lukenut keskustelupalstoja enkä seurannut kunnolla edes julkisuudessa käytävää keskustelua. Olen kuitenkin ollut koko ajan petolistalla (http://luontoliitto.fi/susiryhma/petolista.htm) ja saanut sähköpostiini suurpetoasiaan liittyvää postia. Suosittelen kaikille luontoihmisille liittymistä.

Viime viikkojen petolistan kautta tulleet postit ovat olleet surullista luettavaa. Kansaedustaja Timo Kaunisto puolustaa tunneperäisessä kirjotuksessaan Laitilassa poliisin luvalla tehtyä "häirikkösuden" ampumista. Perustelut ovat ontuvia ja vailla todellisuuspohjaa, kun Kaunisto pitää suurpetojen suojelua tarkoituksena tuhota maatalouselinkeino. Kaukaa - siis todella kaukaa - haettu. Kaunisto ei tunnu muistavan, että petovahinkoja korvataan ihan valtion kautta.

Samassa kirjoituksessa Kaunisto pitää irvokkaana vetistelynä sitä, että kaadetun suden tassusta oli löytynyt haulikon hauli. Kaunisto taitaa tunnekuohunsa vallassa unohtaa, että on olemassa laki joka määrää metsästysrikoksesta. Hyvin oudolta tuntuu kansanedustajan lainvastaisen toiminnan, kuten salametsästys, puolustaminen.

Metsänhoitaja Pekka Rinne kirjoittaa vastineessaan Kaunistolle "puskaradion" kertoneen Laitilassa pari viikkoa sitten ammutun suden jahtiin liittyneen outoja piirteitä. Susi oli kuulemma ajettu pellolle ja ammuttu seulaksi haulikolla useista eri suunnista. Miksikähän? Rinne heittää arvauksen, että peitettiinkö tällä mahdollisesti jo aiemmin suteen ammuttujen haulien löytyminen.

Irvokkaalta tuo edellinen kuulostaa, kun tappoluvan antoi poliisiviranomainen. Näinkö tehokkaasti luvanmyöntävä viranomainen kykenee valvomaan metsästyksen toteutumista. Ja lopuksi vielä olennaisempi kysymys - kuka tai mikä taho valvoo lupaviranomaisena toimivan paikallisen poliisin toimintaa suurpetojen ampumisessa ja mitä keinoja sillä on tätä valvoa?