Eksyin tuolta edellisen postini kommenteista Virpin blogiin. Viihdyin oikein hyvin siellä, törmäten Aatu-koiran vaiheisiin. Taidan käydä toistekin.

Outoa, tosi outoa, miten en vieläkään pääse irti edesmenneistä koiristamme. Lukemalla Aatusta palasi omat koiruutemme jälleen vahvasti mielleeni. Eikä tämä ole mitenkään ainut kerta. Muistelemme yhä koiriemme tekemisiä. Tällä viikollakin useamman kerran on naurettu kahvipöydässä makeat naurut muistelemalla kaikkia niitä huvittavia sattumuksia, mitä koirien kanssa lähes päivittäin sattui.

Ne eivät todellakaan olleet mitään vähäpätöisiä otuksia elämässämme. Voi kuinka näkisinkään mielelläni pihamaalla edelleen Sippen suurella antaumuksella "paimentavan" hahmon (kuvassa).

Tuo kuva tallentui niin syvälle tajuntaani, että pihamaa tuntuu edelleen kaipaavan sinne "vahtia". Kolmen koiran lauman kanssa vuosia eläneenä, ehti muistojakin tuolta ajalta kertyä. Niihin on mukava palata, vaikkei se mennyttä aikaa takaisin tuokaan. Haenko tässä nyt vain itselleni perusteita ja syitä uuden koiran ottamiselle... ehkäpä niin.