Kesäinen päivä houkutteli viimein tutustumaan Lohtajan Vattajan hiekkarantaan. Lukaisepas heti alkuun pari tärkeää tiedoitusta koskien Vattajaa. Nämä tiedotteet löytyivät Lahdenkroopin kalastajakylään vievän tien varrelta, juuri ennenkuin saapuu kilometrien mittaiselle hietikolle.

Sähkötolppiin oli kiinnitetty kuulutus koskien rannan pakkolunastamista, sekä rannan asukkaan vaatimattomat terveiset satunnaiselle kulkijalle.

Lähdimme sunnuntaina aamupäivällä matkaan. Jätimme auton useamman kilometrin päähän rannasta. Maasto on jo tuolla vanhaa merenpohjaa - hyväkulkuista hiekkakangasta. Menneet ajat ovat muovanneet maastoon pienehköjä rannan suuntaisesti kulkevia mäkiä. Väliin on muodostunut pieniä avosoita, jotka näin kuivan ajan ovat kuin lainehtivia peltoja.

 

Suolla oli paljon hirvien jälkiä, sekä useita metsälintuja. Keräsimme myös komeita ilmeisesti kurkien jättämiä sulkia. Alla hirvien makuupaikkoja.

 

Suunnistimme metsien läpi kohti Lahdenkroopin aluetta. Päästyämme rantaan vievän tien varteen tervehti tulijaa ensimmäiset armeijan jättämät jäljet. Kaukana rannasta oli melko uusi tuliasema, useamman metrin korkuinen betonirakennelma. Jäljet sen ympärillä kertoivat lohdutonta kieltään sen käytöstä. Roskia, johtoja, putkia ja ajoneuvojen jälkiä muutoin koskemattomassa luonnossa.

Haaveilin, josko voisimme päästä armeijan alueelle, mutta toisin kävi. Rannan suuntaisesti kulkeva tie oli suljettu portilla. Portissa oli kartta, johon oli piirretty vaarallinen alue. Sille alueelle ei olisi asiaa, mikäli henki on kallis. Koimme elävällä tavalla, mitä merkitsee armeijan olo Vattajalla. Ammuntapäiviä näyttää riittävän ja silloin on jokamiehenoikeus poistettu käytöstä useamman kilometrin mittaisella aluella. Katso tästä isompi kuva kartasta.

Jatkoimme siten kohti Lahdenkroopin mökkialuetta. Maasto muuttuu hiljalleen kangasmetsästä pelkäksi heinien osittain valtaamaksi hiekkadyyniksi. Hiekkaa riittää silmän kantamattomiin. Dyynien välisestä pilkistää vanhoja kalastajamökkejä. Näyttää tosin siltä, että useimmat ovat kesälomalaisten käytössä, sillä veneitä ei ole kovin paljoa. Mökit sulautuvat täysin ympäröivään luontoon. Ne ovat kuin osa sitä. Idylli, jollaista harvoin tapaa.

 

Päätimme mennä rantaan syömään eväämme. Rannalla kävi navakka, mutta lämmin tuuli. Kävelimme vesirajaan ihailemaan luonnon muovaamaa hietikkoa. Alueella oli rauhallista, hiljaista. Istuessamme syömään eväitä meitä tervehti lintu - tylli. Se kipitti uteliaasti lähemmäs ja lensi jälleen kauemmas kohti mannerta.

 

Rannalla oli muitakin. Saimme seurata navakassa tuulessa kiitäviä varjoja, jotka kiidättivät miehiä lainelaudalla pitkin kuohuvia aaltoja. Taitaapa olla otollinen ranta kyseiselle harrastukselle. Osa mieheistä oli ulkomaalaisia.

 

Ajatukset olivat monet, kun tallustelin paljain varpain pitkin hiekkarantaa. Tämä on aluetta, jonka armeija on pakkolunastamassa käyttöönsä. Yllä oleva kuva on otettu nykyisin jo ammuntojen alla olevaan rannan suuntaan. Sitä riittää 6-7 kilometriä. Ja tämä ranta, jolla mökit ovat, jolla söimme eväitä, jolla keverit kiisivät laudoillaan on menossa sekin ohjusten tuliasemaksi. Surullista, hämmentävää.

Jatkoimme matkaamme kohti kartassa kerrottua vaarallisen alueen rajaa. Kaikesta voi päätellä, ettei täällä paljoa käydä. Jälkiä ei näy, ei jalanjälkiä, eikä myöskään roskia. Tämä on kuin ulkopuollella kaikkea sitä, missä ihmiset olevat ja elävät. Kuin paratiisi maan päällä. Täällä luonto ja ihminen voivat kohdata, olla hetken lähekkäin. Meren tuoksu, rauhoittava ääni, tuulen tunne kasvoilla. Jälkesi yhtä luonnon jälkien kanssa.

 

 

Saavuttuamme vaarallisen alueen rajaa kohti näkee armeijan jäljet. Hylätty mökki kyyhöttää dyynin reunalla. Näinkö tulee käymään kaikkien muidenkin alueella olevien mökkien.

 

Kohti ammunta-aluetta silmäillessä näkee hiekassa valtavat ajoneuvon jäljet. Nämä vielä koskemattomat rannat tulevat saamaan kyseisiä jälkiä, mikäli pakkolunastus toteutuu.

 

Nämä jäljet ovat näkyvissä. Mitä kaikkea lieneekään meressä? Vuosien ja vuosien aikana on ammuttu tonneittain ammuksia näille korvaamattomille hiekkarannoille. En saata ymmärtää, kuinka tällaista voi tapahtua. Monia vastaamattomia kysymyksiä nousee mieleen. Eipä niihin kai koskaan vastauksia saa.

Hiljaa mielessäni muistan tuon tuulen, meren tuoksun ja äänet. Kävin siellä kerran - ehkä viimeisen. Muistelen Heikki Turusen sanoja... - murhaajat tulevat. Nuku, ikimetsäni nuku.