Kouluttajani oli tarkka ja jämpti mies. Ja onnekseen hän ymmärsi, että hyvä poliisikoira tarvitsee kurin ja järjestyksen lisäksi myös paljon hellyyttä ja rakkautta. Onnekseen, sillä minä pelastin hänen henkensä kolme kertaa.

Minulla ei aika käynyt pitkäksi, kuten monilla tuntemillani koirilla. Elin kuin urheilijan ja taiteilijan elämää yhtä aikaa. Harjoittelua, tavoitteiden asettamista ja niiden saavuttamista. Omien kykyjen löytämistä ja ylittämistä. Ja kaikki tämä vain leikin takia. Leikin, joka viimein saattaa näyttää sinulle totuuden oikean olemuksen.

Suojelukoulutuksessa, jossa halutaan rohkaista ja kannustaa nuorta piskiä, opetetaan, että koira aina voittaa maalimiehen tappelussa.

Tätä minä aloin ajan mittaan epäillä.

Yleensä kun isäntäni huohottaen syöksyi pidätyspaikalle jäljessäni, hän löysi saaliinani pelosta tärisevän pikkuroiston. Mutta vuosien varrella minua lyötiin laudoilla ja kettingeillä, sain kuonolleni lapiosta tai heinäseipäästä. Oli vain sinnikkyyteni ja hyvän tuurin pilkettä, etten vammautuntut tai alkanut kammoksua tehtävääni. Koulutus, ihmisen toiminta! Heidän ylimielinen sivistyksensä, jossa kaikki on selitettyä ja tajuttavaa! Heidän lakikirjansa, joka ei usko vaan epäilee! Yhä useammin minusta tuntui, että he olivat väärässä.

Maailma on paljon monimutkaisempi kuin ihmiset haluavat. He opettavat, että liikkumattomaan maaliin ei saa missään olosuhteissa käydä käsiksi.

Minut ampui kiväärillä mies, joka seisoi puistossa, näreen alla, kun sade kynsi käpälillään syksyisiä katuja. Hän seisoi siinä pitkään, jutteli herkällä äänellä, ja antoi viimein nikkelin tulla rintaani. Kun kuolin, rakas isäntäni konstaapeli Karri otti pääni syliinsä ja itki. Mutta olin häneltä jo kaukana poissa.

Viimeiseksi näin hänen takanaan hahmoja. Poliisiauton takana, sateen takana tehtaiden varjoissa, betonitalojen asennoissa, laivojen raakileissa telakalla, ihmisten ja eläinten silmissä, sateliittien äänissä, mantereilla, maanpiirissä, missä vain ihminen on kätensä nostanut itsensä vuoksi.

Joka puolella näin maaleja, joihin ihminen on kieltänyt koskemasta, koska ne ovat hänen mielestään liikkumattomia. Vaikka ne hyvin, hyvin hitaasti muuttavat asentoaan.

Ja kaikki tähtäävät ihmistä.

-Heikki Salo- (kirjasta Kynsilehto)