Tänään 18. päivänä helmikuuta on minulla oikea syy kiittää Suomen Postin paikallista jakelua. Se suuressa viisaudessaan määräsi postilaatikkomme sijoitettavaksi uuteen perustettavaan laatikkoryhmään. Kirjoitinkin tuosta jo joskus aiemmin kiukkuisena. Tänään synnyin uudelleen aamupostinhakumatkallani. Voi tätä ilonpäivää!

Ai, että mistä nyt tuulee. Katselin taas aamulla maalaismaisemamme halki mutkittelevaa hiekkatietä ja sen yli meneviä ketunjälkiä. Huomasin järven takaa nousevan auringon kajon. Kuu mollotti keltaisena kuusien takaa. Siinä yhdessä silmänräpäyksessä tajusin oman mukavuudenhaluni. Tajusin kuinka olenkaan kiinni nykyajan teknologiassa, koneissa, laajakaistassa, autossa, bensassa, sähkönhinnassa, pörssikursseissa, muovissa, pankkikorteissa jne jne. Hymyilin, kun tajusin vaatineeni Postilta laatikkoa omaan liittymään. Ihme etten oveen, tai vaatinut aamulehteä suoraan kahvipöytään tai sänkyyn. Siis minä olen kiinni tässä materialistisessa yhteiskunnassa, niin etten muka jaksa hakea aamupostiani laatikolta, jonne on matkaa 179 askelta ulko-ovelta. Huokaus ja toinenkin.

Tuskailin kiukkuisena kuin ampiainen, kun laajakaistani ei toiminut kahteen päivään. Voiko olla totta? Tästä päivästä lukien elän uutena miehenä, joka uusin silmin haluaa katsoa tätä typeryyttä ympärillään. Eihän tästä irtaantumien todellakaan helppoa ole, eikä lopunperin kaikilta osin tarpeellistakaan. Koen kuitenkin suurta iloa sisimmässäni, että tänä aamuna huomasin oman turhamaisuuteni. Kaikki kulminoituu postilaatikkoepisodiin. Jos yhtä suurella turhamaisuudella ja mukavuudenhalulla suhtaudun kaikkeen muuhunkin elämässä on paljon asioita, joita voin tehdä toisin.

Jostain alitajunnasta hiipi mieleeni Lasse Mårtenssonin laulun sanat: "..kaikki paitsi purjehdus on turhaa..." ja siihen jatkoksi Juhani Tammisen käyttämä hokema: "Tuulen suuntaa emme voi määrätä, mutta voimme säätää purjeet."