Mitä luulen itselläni olevan sanottavaa, kun tätä kirjoitan? Mahtaako tämäkään teksti yhdellekään näytölle avautua?

Olen rustaillut näitä blogi-juttujani muutaman kuukauden. Lueskeltuani siinä ohessa myös muiden ajatuksia havaitsin monen muunkin pähkäilevän koko tohun järjenperäisyyttä. Siltikin uusia blogeja avautuu päivittäin (toki vaikeneekin iäksi) ihmisten tarpeesta tulla kuulluksi.

Voisiko ajatella, että nämä kirjoittajalle tärkeät asiat voisi kertoa kasvotusten toiselle. EI VOI! Tässä ja nyt meiltä puuttuu foorumi tehdä se. Ehkäpä myös itseltämme kyky sanoa ja toisaalta kuunnella. Maailmamme on tullut sellaiseksi. Suomalainen purkautuu toiselle vasta äärimmäisessä hädässä, riittävästi tilannetta alkoholilla pohjustaneena. Tai sitten yhteiskunnan hänelle tarjoaman ammattikuuntelijan sohvalla. (toim. huom. typerä yleistys)

Liekö tämä sitten lopunperin edes vaarallista kehitystä, vaikka toivoisinkin ihmisten puhuvan enemmän toisilleen, kuin lukevan sanomiset näytöltä. Vaihdoinkin tästä jo jokin aika sitten ajatuksia hyvän nettikamun kanssa, hänen voivotellessaan maailman pahuutta ja uhkaillessaan lopettaa koko bloggaamisen. Lausuin hänelle ajatuksen, joka tulkoon tässä kaikkille kuulluksi.

Meitä ympäröi pahuus, josta saamme huonoja uutisia kuulla päivittäin. Hyvistä, oikeasti tärkeistä asioista puhutaan ja kerrotaan aivan liian vähän. Pienikin hyvä teko on parempi kuin ei mitään. Kuinka ollakaan nettikamuni sai aika pian huomata yhden ainoa kirjoituksen ja linkin avulla saaneensa aikaan ihan oikeita tekoja luonnonsuojelun hyväksi. Jonkunhan se siemen pitää kylvää, toki myös se ensimmäinen kivi heittää.

Tulen täst edeskinpäin kuiskaamaan tai huutamaan iloni tai tuskani nettiavaruuteen. Luettakoon näitä höpinöitä tai ei. Elän siinä toivossa, että joku voi jossain omassa maailmassaan kokea sen juuri sillä hetkellä tärkeäksi. Huomata, että näinkin asiat voisivat olla. Ehkäpä jopa tehdä jotain.

Tähän höpötykseen sain aiheen aika vasta avatusta blogista Epäkelpoa ainesta. Terveisiä vaan sinne jonnekin!