Selailin aiempia Karvakuonot-kategorian kirjoituksiani. Niissä pohdin useastikin ennen päätöstä koiran ottamisesta koko koiraharrastuksen mielekkyyttä. Kohta kuukauden uuden pennun ja uuden rodun kanssa elettyä on palattava takaisin menneisiin tuumailuihini ja tutkailtava sanomisiani uusin kokemuksin varustettuna.

Yhä edelleen olen sitä mieltä, että koirajärjestöt ovat viimekädessä niitä, joiden tekemät päätökset ohjaavat toimintaa kaikilta osin. Kuitenkin tutustuessani Valkoinenpaimenkoirayhdistyksen toimintaan on pakko tunnustaa, että paljon ongelmia liittyy myös ns. valtaan ja vastuuseen, joka yhdistyksellä on. Valkkariyhdistys kuten muutkin muodostuu niistä ihmisistä, joita harrastustoiminnassa on mukana. Yhdistyksen asiantuntemus, viisaus ja ymmärrys koostuu toiminnassa mukana olevin ihmisten ominaisuuksista. Resurssit kaikkeen toimintaan kootaan vapaaehtoistyöstä, rakkaudesta koiraharrastukseen. Nämä yhdistyksen vastuunkantajat ovat paljon vartijana.

Päätyessämme valkoiseenpaimenkoiraan, emme todellakaan tienneet sitä kaikkea, mitä nyt rodusta ja sen taustoista tiedämme. Mitään mullistavaa ei siltikään ole tullut esiin. Suurin ongelma, jonka olen huomannut koskee koko rotuun liittyvän päätöksenteon hajanaisuutta. Sen mitä lyhyessä ajassa olen kyennyt ymmärtämään rodun ongelmat on tiedostettu ja vilpitöntä halua niiden korjaamiseen on. Oikeiden toimintatapojen löytäminen on kuitenkin nuorella yhdistyksellä vielä hakusalla. Samaa ongelmasoppaa on hämmentämässä Valkoinenpaimenkoirayhdistyksen lisäksi myös Suomen Seurakoirayhdistys ja Suomen Kennelliitto.

Valkoinenpaimenkoira omaa rotuna omat terveysongelmansa. Erilaiset käsitykset myös siitä millaisia koiria tulisi jatkossa hyväksyä jatkamaan sukua ovat varsin näkyvästi esillä. Tiitun isän molemmat vanhemmat ovat värillisiä saksanpaimenkoiria. Osa valkkarin parissa toimivista ei moista hyväksy vaan pentuja saisi tehdä vain useamman sukupolven (3-5 sukupolvea) taakse virallisesti valkoisiksipaimenkoiriksi reksiteröidyillä koirilla. Jos niin toimittaisiin, meillä Suomessa näiden koirien määrä on kuitenkin niin pieni, että hyvin nopeasti kaikki koirat olisivat toisilleen sukua.

Valkoinenpaimenkoirayhdistys on pyrkinyt kontroloimaan mm. jalostukseen käytettävien koirien terveyttä laatimalla kasvattajien kanssa sopimuksen kriteereistä, jotka koirien on täytettävä. Tällaisia kriteerejä ovat esim. kuvaamalla todettujen lonkka- ja kyynärnivelien terveys, emän ja isän ikä, uroksen pentueiden määrä vuodessa. Koirien virallisesta rekisteröinnistä vastaa Kennelliitto, joka ei kaikilta osin noudata yhdistyksen asettamia kriteerejä. Tästä syystä ei yhdistyksen kanssa tehty sopimus kasvattajia välttämättä velvoita.

Edellä on mainittu vain osa käytännönongelmista, jotka olen havainnut toimintaan tarkemmin tustustuessani. Tässä tilanteessa on paljon kasvattajien ja pentuja hankkivien vastuulla, mikä ei todellakaan ole hyvä asia. Viidakonlain ollessa voimassa se ruokkii mahdollisuutta välinpitämättömyyteen ja ylilyönteihin. Ymmärtääkseni tilanne on jokseenkin hyvin tiedostettu myös Valkoinenpaimenkoirayhdistyksessä. Selkeiden ja sitovien päätösten tekeminen ei tilanteessa ole todellakaan helppoa. Tilanteen ottaminen haltuun vaatii myös rohkeutta ja jämäkkyyttä, jota toivottavasti löytyy.