Virpi oli jo ehtinyt kommentoida edelliseen postaukseeni kotkanperheen olevan koossa, ennekuin itse tiesin koko asiasta. Mielenkiintoista kuinka paljon ihmiset ovat kiinnostuneet kotkien pesimisestä. Luonto käsikirjoittaa tarinaa, kuin parastakin jännitysnäytelmää. Se on draamaa, jossa tunteet vaihtelevat äärilaidasta toiseen. Oleellisinta tässä on se, että se on totta joka hetki.

Kuinka paljon vastaavaa tapahtuukaan tietämättämme koko ajan ympärillämme. Luonto pystyy tarjoamaan meille hienoja elämyksiä. Se on oppimisympäristönä vertaansa vailla niin lapsille, kuin aikuisillekin. Olen saanut työni kautta tuon kokea ollessani luonnon parissa vapaa-ajan- ja seikkailutoiminnanohjaajiksi valmistuvien opikselijoidemme kanssa.

Luonnon kokemiseen liittyy siihenkin riskejä. Meidän ajallemme on luonteenomaista tuotteistaa kaikki, repiä taloudellinen hyöty irti kaikesta. Luonto- ja elämysmatkailuun ollaan lyömässä vahvasti bisneksen leimaa. Siinä piilee ylilyöntien vaara, josta on jo olemassa varoittavia esimerkkejä.

Luonnon ja ympäristömme ymmärtäminen edellyttää oppimista. Parhaiten tuo tapahtuu omakohtaisten kokemusten kautta lapsesta alkaen, jatkuen koko elämän ajan. Paljonko tuohon oppimiseen panostamme? Kuinka tärkeänä sitä pidämme? Millaiset mahdollisuudet siihen tarjotaan? Vastaukset edellisiin kysymyksiin ratkaisevat millaisin luontokokemuksin ihmiset on varustettu. Millaisin arvoin hän tekee päätöksiä tai valintoja tulevaisuudessa, kun vastakkain asetellaan esim. jokihelmisimpukka ja kaatopaikka, liito-oravan pesimismetsä ja liikekeskus, hylkeenpoikaset ja turkistuotteet, arvokas hiekkaranta ja armeijan ampuma-alue....

Kotkanpoikasten hoitajat ovat saaneet myös kritiikkiä puuttumisestaan luonnon kulkuun. Olisiko poikasten pitänyt antaa menehtyä "silmiemme alla" lumeen ja pakkaseen? Kuten he tiedotteessaan kertoivat puuttuu ihminen luonnon kulkuun monin tavoin. Useimmat niistä aiheuttavat korvaamatonta vahinkoa luonnolle. Sitä kotkanpoikasten palauttaminen pesäänsä tuskin teki.