Sivusimme tänään oppilaiden kanssa ihmisen oikeutta nostaa itsensä luonnon yläpuolelle, sen hallitsijaksi. Osa oppilaista on käynyt vasta seikkailuohjaajan peruskoulutuksen, joten aihe on keskeinen pohdittaessa luontoelämysten etsimistä vaikkapa seikkailukasvatuksen tai elämysmatkailun parissa.

Juutuin keskustelemaan itseni kanssa aiheesta vielä työmatkallakin. En millään meinaa päästä siitä vieläkään irti. Jospa purkautuminen tänne blogiin auttaisi. Ihmiskunnan historiassa humanismi, täydelliseen ihmisyyteen pyrkiminen on nähty yhtenä suurista ihanteista. Ihmisyys on ollut arvo jo sinänsä, mutta älylliseen ja eettiseen täydellisyyteen pyrkiminen on entistä korostuneemmin tehnyt ihmisestä erityisen suhteessa muuhun luontoon ja sen monimuotoiseen elämään.

Tämä käsitys on yhä olemassa. Tiede ja sen saavutukset pitävät edelleen yllä mielikuvaa ihmisen mahdollisuudesta tuon täydellisen ihmisyyden saavuttamisesta. Samalla luomme haavekuvan kaikkivoipaisuudestamme suhteessa kaikkeen siihen, mikä ihmistä ympäröi. Ihanne täydellisestä ihmisyydestä polkee jalkoihinsa muunlaisen elämän arvon ja oikeutuksen.

Tänään ihmisyyttä mitataan hyvinvoinnin ja taloudellisen kasvun mittareilla. Taloudellinen kasvu on ihmisen tulevaisuuden hyvinvoinnin ehto. Termi pohjoismainen hyvinvointivaltio tuli varsin tutuksi viimeisissä vaaleissammekin.

Koen mielipahaa jo pelkästä kysymyksestä itselleni, että mihin ja minkä varaan tuo hyvinvointimme on rakennettu. Kaikenlaisen luonnon ja monimuotoisen elämän oikeus on vähäpätöinen arvo, kun vastassa on taloudellinen kasvu ja hyvinvointi. Listaanpa nyt jotain esimerkkejä kotimaastamme mielivaltaisessa järjestyksessä: susi.... jokihelmisimpukka.... liito-orava... Inarin ikimetsät...

Tulihan sitä taas siinä. Helpotti.