Yhtäkkiä huomaan olevani korviani myöten mukana koiraharrastuksessa. Mitä enemmän siitä tiedän ja saan selville, sitä vastenmielisemmältä monet asiat tässä harrastuksessa tuntuvat. Hämmentävintä tässä on se, että olen alkanut vähitellen syyllistämään itseäni siitä, että ylipäätään olen tässä mukana.

Meillä on siis kaksi valkoistapaimenkoiraa. Tuskin tämä rotu tekee suurta poikkeusta keskimääräisestä rodusta miltään osin. Ehkä reksiteröityjen koirien määrä on keskimääräistä vähäisempi (vielä!). Mitä syvemmällä olet tässä rotukoiratoiminnassa, sitä useammin nousee esille kysymys millainen tämän valkoisenpaimenkoiran tulisi olla. Tämän mystisen kysymyksen takia ollaan valmiita riitelemään, tappelemaan, solvamaan, valehtelemaan, juoruamaan, sopimaan ja irtisanomaan ihmisten välisiä ystävyyssuhteita.... tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Tätä osin elämää suurempaa rotuoppikysymystä pyörittää maailmanlaajuisesti koiraihmisten koneisto. Tässä koneistossa on kysymys vaikutusvallasta, rahasta ja kunniasta. Tälle koneistolle on tärkeää muodostaa kuva siitä millainen rotukoiran tulisi olla (myös valkoisenpaimenkoiran). Nämä ihmiset kirjoittavat sääntöjä, määräyksiä ja tulkintoja, millaiset ja mitkä koirat voidaan vahvistaa olevan tämän rodun kunniakkaita edustajia. Ja millä koirilla on lupa jatkaa tätä rotua.

Olen yrittänyt itselleni perustella ja vakuuttaa, että omat vaikuttimeni olla tässä mukana ovat täysin epäitsekkäät. Olen uskotellut voivani tuoda tähän hämmentävää maailmaan jotain oikeasti erillaista ja tärkeää. Olen tuhansia kertoja sanonut itselleni, etten ole kuin he tuolla koneistossa. Minulle tärkeintä on ainoastaan ja vain koira. Ei rotukoira vaan koira.

Se, että halusimme rotukoiran oikeasta kennelistä hyvältä kasvattajalta, oli puhtaasti ja vain käytännön järkisyihin pohjautuva valinta. Kun meillä on nyt nuo rotukoirat, olenko osa tuota mainitsemaani koneistoa. Pelko ja epäilys hiipii sisimpääni. Puhunko jo vähän kuin he. Jos on niin, niin ajattelenkokin pian kuin he. He siellä koneistossa. Tämä kaikki tuntuu vastenmieliseltä.

Kaikesta tuosta edellisestä huolimatta parin viikon päästä on Valkoinenpaimekoira-yhdistyksen vuosikokous, jossa olen mukana. Pitäiskö minun olla huolissaan jo siitä, että olen siellä. Perustelen itselleni, että siellä tehdään päätöksiä, joilla tämän koneiston toimintaa ohjataan. Eikö juuri siellä pidäkin olla ja kertoa toisenlainen viesti. Sanoa ääneen, että kyseessähän on vain koira. Kaiken tämän härdellin takana on vain se koira.

Eilen oli Tampereella iso rotukoiranäyttely (yli 7000 koiraa). Koin suurta nautintoa, kun sain samaan aikaan olla koirien kanssa metsässä keväisessä luonnossa. Näimme kevään lintuja ja hangen alta paljastuva maa kertoi tarinoitaan koirille tuoksujensa kautta. Leivonen lauloi ja oli helppo hengittää. Luulenpa, että jos koirani saisivat päättää, ne vaihtaisivat jokaisen näyttelypäivän vastaavaan metsäretkeen.