Voittaminen on... Niin.

Isot miehet itkeä tihrustaa. Vastaavat huuli väpättäen, silmät kosteina haastattelijan kysymyksiin. Liian vakavaako? Ei, minun mielestäni. Päinvastoin! Nuo isot miehet osoittivat reagoinnillaan, pettymyksellään, kyynelillään jotain syvältä sisimästään. Se oli kaikki totta ja oikeaa, rehellistä. Ei kuulkaa nämä partaiset, hikiset miehet puserra mitään tekokyyneliä. Ei todellakaan! Kaikki se mitä näimme kotisohvalle oli aitoa, totta.

Moni naureskelee ja pitää naurettavana isojen miesten päätöntä vouhottamista pienen kumipalan perässä. Voihan asian noinkin toki nähdä. Haluan tuoda toisenlaisenkin näkemyksen. Voittamisessa ja varsinkin häviämisessä (varsinkin Ruotsille) on jotain alkukantaisen rehellistä. Sitä näki eilenkin pelaajien (jopa katsojienkin) olemuksessa. Jos ja kun joku pystyy kumipalan jahtaamiseen asennoitumaan sillä vakavuudella, kuin mitä eilen nähtiin, on se minusta kunnioitettavaa. Kunnioitan sitä itsensä peliin laittamista, asiaan sitoutumista ja paneutumista. Arvostan näiden ihmisten halua ja kykyä sitoutua yhteisen tavoitteen eteen, tehdä kaikensa. Ja lopuksi näyttää olemuksellaan pettymyksensä, kun tavoite ei toteutunutkaan.

Haluaisin leikkiä ajatuksella. Kunpa vakavimpiinkin, elämämme kannalta merkityksellisimpiinkin asioihin haluasi joku suhtautua yhtä intohimoisesti. Vaikkapa hyvätekeväisyyteen, luonnonsuojeluun... yhteisten asioiden hoitamiseen... (politiikkaan !!??).

Ympäröivä maailmamme on pinnallinen ja tunteeton. Yhteisöllisyys, yhteenkuuluminen, yhdessä tekeminen ja sen kautta tunteminen, eläminen on ajassamme katoavaa perinnettä. On vain minä, minä ja minä. Vähemmän me, me ja me. Kovuus, raakuus, tunteettomuus, kylmyys ovat aikamme sanoja. Siihen maailmaan tuo omituisen sävyn ja vivahteen kumipalan perässä vuohottavan miljoonamiehen kyyneleet.

Niin. Itse pelissä Ruotsi oli parempi ja ansaitsi voittonsa. Ja siitähän sitä lopunperin pelattiin. Heja Sverige!