Tiistaina 7.3. lähdin töistä kotiuduttuani Kälviän retkeilyreitille lumikenkäilemään. Piti vain käydän katsastamassa reitillä olevan laavun kunto, koska en aiemmin siellä ole käynyt. Mukava oli kävellä valmiiksi tampattua polkua. Maasto on yllävän rikkonaista, kivikkoista. Paljon on hakattua metsää, mutta sopiipa reitille muutama tiheä vanha kuusikkokin.

Palattuani takaisin huomasin polun yli menevät jäljet, joita päätin seurata pätkän matkaa. Jäljet menivät kivikkoisessa joitakin vuosia sitten hakatussa taimikossa. Intoni lisääntyi, kun arvuuttelin voisiko ne olla ilveksen.

Otin kuvia kymmenittäin ja arvailin minne jäljet oikeen johtaisivat. Mistä eläin oli tullut ja minnähän menossa.

 

Jälkeenpäin kotiin päästyäni tutkin kaiken tiedon, mitä ilveksen jäljistä löysin. Kaikki täsmäsivät löytämiini jälkiin. Ilves viihtyy vaikeakulkuisissa, mäkisissä maastoissa. Jälki on kooltaan 7-12 cm ja pehmeässä lumessa tassun jälki voi olla epäselvä johtuen tassun karvoista. Askeleen mitta on 80-110cm. Ilveksellä on myös tapana laahata tassujaan, josta jää myös piirtojälki tassun jättämän jäljen sivulle. Nekin voi nähdä oikean puoleisessa kuvassa.

Oma käteni ei ole mikään iso. Verratessa on jälki noin puolet kämmenestäni. Ilves astuu molemmilla jaloilla samaan jälkeen, mikä sekin sopii hyvin kuvaan.

Jatkoin jälkiä pitkin varmaankin toista kilometriä. Jälki mutkitteli risukossa, kulki pitkin jäniksen tekemää polkua, mikä sekin on ilvekselle tavanomaista. Välillä jälki johti ojan pohjalle ja korkeidenkin kivien päälle, josta eläin oli loikannut yli metrin mittaisen loikan alas. Ihmetykseni oli suuri, kun törmäsin kivelle, jota oli kaivettu.

Ilves oli jälkien perusteella kaivanut hangesta haaskan tai vastaavan ja syönyt sitä kiven päällä.

Maassa oli syömisjätteitä, jotka haisivat mädäntyneelle. Mitään höyheniä tai karvoja, joista olisi voinut päätellä, mitä oli ollut ruokalistalla en löytänyt. Jätin paikan muutenkin rauhaan, jos vaikka siellä olisi ollut lisää kätköjä. Kätkeminen lumeen on ilveksen tapa. Löysin myös tiedon, että ilves on huolimaton saaliin kätkijä.

Kuvassa kivelle jääneitä jätteitä. Jos arvata pitäisi, niin jonkun eläimen sisäelimiä lienee. Näytti vähän tennispallon puolikkalta. Mitään luitakaan en löytänyt, tosi en edes kaivanut lunta paikalla, vaan jätin sen koskemattomaksi. Jäljet jatkuivat ruokailupaikalta noin sata metriä eteenpäin, josta löytyi seuraava mielenkiintoinen juttu.

Kaatuneen puun jättämä kannonkolo oli ilmeisestikin kelvannut makuupaikaksi. Jäljistä päätelleen oli kisu käynyt kolossa ja muutenkin tepastellut kolon edessä. Tähän paikkaan tulivat myös useammat samanlaiset jäljet. Päättelin ilveksen käyneen jossain ja palanneen tähän samaan paikkaan takaisin. Tästä päätinkin jatkaa vähitellen kotia kohti. Matkalla näin useampiakin metsälintujen jättämiä jälkiä. Tässä yksi niistä.

Olin aivan innoissani tekemistäni löydöistä vaan into lopahti jotenkin kierrettyäni autoani kohti takaisin läheltä ilveksen makuukoloa. Uteliaisuuteni herätti aika lähellä tietä olleet ihmisten jäljet. Joku oli tullut tieltäpäin ja tampannut jotain maahan. Huomioni kiinnittyi johonkin mustaan, mikä pilkisti hangesta.

Kaivoin sitä sauvallani ja lumesta alkoi paljastua musta kirsu ja kuonoa. Pakkohan oli katsoa loputkin,  mistä oikeen oli kyse. Hankeen oli haudattu supikoira, joka vammoista päätellen oli jäänyt auton alle läheisellä tiellä. Peitin jäätyneen ruumiin takaisin lumen alle surullisin mielin ja jatkoin kotia kohti.

Voi miten innoissani olenkaan ilveksen jäljistä. Ajatella, että vain pari kilometriä pihaltamme löytyivät harvinaisen petoeläimen jäljet. Supikoiran kokema kohtalo herätti kuitenkin jälleen huomaamaan ihmisen tekemät julmuudet luontoa kohtaan. Toivotaan ilvekselle onnea pysyä pois ihmisen tieltä, sillä ilmeisesti ihminen on sen ainut uhka. Mitä harvemmin ilves ja ihminen osuvat vastakkain, sen parempi ilvekselle, vaikka salaa mielessäni toivoisin sen joskus näkevänikin.