Kohta se alkaa. Tunnustaudun heti alkuunsa urheilufanaatikoksi. Kuulun niihin, jotka saavat vaivatta päivänsä kulumaan olympialaisia seuraten. Tiedän kuitenkin olevani vähän enemmän kuin 'tavallinen penkkiurheilija'. En koe niin valtavaa pettymystä suomalaisen menestymättömyydestä.
Oma urheilu-ura ja pian 20 vuotta kestänyt työura urheilun parissa antaa kummasti näkökulmaa asioihin. Itsekin olen omistanut verkkapuvun, jonka selkään oli painettu olympiarenkaat. Alla oli teksti Sarajevo 1984. Nuoren miehen kaukaisissa unelmissa näkyi utuisasti Sarajevon olympiatulen loimotus. Rehellisyyden nimissä näin jälkeenpäin sanottuna tuo oli kaiketi enemmän unta kuin totta. En omannut sitä perinpohjaista kunnianhimoa, enkä ehkä fyysistä lahjakkuuttakaan, jolla olisi olympialaisiin voitu päästä.
Siltikin kykenen jotain ymmärtämään niistä ihmisistä, jotka Torinossa Suomen väreissä kilpailevat. Voin kuvitella jotain tietäväni saavutetun tavoitteen mukanaan tuomasta hyvänolon tunteesta, kuin myös epäonnistumisen myötä tulleesta pettymyksestä. Lopunperin urheilija on kaikesta selityksen velkaa vain itselleen. Ei yksittäinen urheilija ole ollut tekemässä olympiaurheilusta kaupallista viihdettä. Hän ajattelee varsin itsekkäästi omaa tekemistään ja menestymistään.
Luin jo niinkuin pohjiksi hyvissä ajoin ennen Torinoa Lahden dopingskandalista kertovan Dopingin mustan kirjan. Kirjan ensimmäisellä sivulla on urheilulääkärin kommentti, jossa hän toivoo, ettei Juha Mieto koskaan tulisi uskoon ja paljastaisi kaikkea mitä tietää. Kielletyt aineet ovat osa tämän päivän urheilua. Niin on ollut jo pitkään. Tiedän omakohtaisesta kokemuksesta, koska minullekin on niitä tarjottu 1980-luvulla. Itse en kiellettyjä menetelmiä hyväksy. Se siitä aiheesta. Piste.
Suomalaisten kärähtäminen ei vähennä arvostustani huippu-urheilijoita kohtaan. He ovat poikkeuksellisia ihmisiä, jotka sitoutuvat vahvasti omiin tavotteisiinsa. He omaavat fyysisten lahjojensa lisäksi henkistä vahvuutta. He ovat myös valmiita laittamaan itsensä peliin, jossa mitataan paremmuutta tavalla, josta työpaikkakiusaaminen ei ole kaukana. Pahimman kilpailijan jokainen urheilija löytää itsestään.
Moni ei ymmärrä, mitä järkeä on isojen miesten luistella hikipäässä mustan kumipalan perässä. Ei urheilu olekaan järjellä selitettävissä. Se on sitä yhtä vähän kuin Da Vincin Monalisa tai Mozartin Requiem. Urheilua kuten taidettakaan ei voi ymmärtää, se pitää kokea.
Kommentit