Löysin opistomme käsikirjastosta erinomaisen vaikeaselkoisen antropologiaa käsittelevän kirjan. Kirjoittaja on ranskalainen yhteiskuntatutkija Maurice Godelier. Selailin kirjaa aikani kuluksi oppilaiden ahkeroidessa kerhotoiminnasta antamani oppimistehtävän parissa.

Godelier esittää heti johdannossa luonnosta ajatuksia, jotka herättivät uudenlaisen (ainakin minulle) ajatuskulun, siitä millaista luontoa on olemassa. Milloin luonto on pelkkää luontoa? Milloin se muuttuu osaksi ihmisen rakentamaa yhteiskuntaa? Pitäisikö meidän suojella vain oikeaa alkuperäistä luontoa? Mikä arvo on sillä luonnolla, jonka ihminen on luonut, rakentanut tai muuten toiminnoillaan saanut aikaan?

(Ennenkuin jatkat kurkkaapa runot sivulta Veikko Haakanan pari ensimmäistä runoa.)

Olemme rakentaneet yhteiskuntajärjestelmiä, joiden olemassa olo perustuu enemmän tai vähemmän luonnon hyväksikäyttöön. On paljon sellaista luontoa (kasveja, eläimiä), joka tuhoutuisi ilman, että sillä on tärkeä rooli osana ihmisen rakentamaa yhteiskuntaa. Me voimme ottaa saniaisen purkkiin ja ripustaa sen sisälle ikkunan eteen. Jos unohdamme sen kastella, niin se kuolee. Samoin otamme kissan lemmikiksi ja sen elinehto on meidän huolenpitomme. Viljelemme syödäksemme kasveja (ja elämiä), jotka ovat pitkän jalostuksen tuloksena tuloksena riippuvaisia ihmisen viljelytaidoista. Tarvitsemme paperia kirjoihimme, hakkaamme metsät ja istutamme jalostettuja taimia tilalle, harvennamme taimikkoa.... toimenpiteidemme kautta luomme tai pidämme yllä luontoa.

Vaikeampi kysymys pohdittavaksi onkin sitten se, missä kulkee raja ihmisen tekemisillä. Minne saakka voimme ottaa oikeuden luoda uutta? Millaista yhteiskuntaa jokainen omilla valinnoillaan on luomassa tai kannattamassa? Hyväksynkö sen, että tämänkin kirjoituksen aikaansaaminen on vienyt sähköä, jonka tuottaminen muuttaa luontoa? Liikkuessani paikasta toiseen saastutan ilmakehää? Koko elämäni rakentuu lainalaisuuksille, jotka tekevät luonnosta erilaisen. Missä kulkee raja, mitä en enää hyväksy?

Edellä mainituilla toimillani olen saanut aikaan pysyvästi pahaa. Olen ollut osana kasvihuoneilmiötä. Olen tuottanut elämäni aikana tonneittain jätteitä kaatopaikoille. Kun ympäristö on saastunut jotain peruuttamatonta luonolle tapahtunut, voinko siltikin runon sanoin sitä rakastaa. Vai unohdanko sen ja suljen vain silmäni kaikelta siltä pahalta mitä näen? Pesenkö käteni ja "luonnonystävänä" totean en minä vaan ne muut.